Perushoidossa toteutuu tutkitusti vähiten lapsen osallisuus ja sitoutuminen toimintaan. (Jyrki Reunamo, 2010) Nykyään puhutaan paljon reflektoivasta kuuntelusta ja lapsen kanssa suunnitelmallisesta tuumailusta. Tässä on kyse pysähtymisestä, kuulemisesta ja läsnäolosta, joka mielestäni on osallisuuden ja sitoutumisen vastakappale. Toivoisin, että lapsiryhmässäpysähdyttäisiin ensimmäisenä tarkastelemaan perushoidontilanteita: miten kuulemme ja kohtaamme lasta arjessa. Arjen läsnä oleva ja kuuleva vuorovaikutus ovat vahva pohja reflektiiviselle ajattelulle. Perushoito on upea tilaisuus kohdata;kysyä mitä kuuluu ja samalla tukea lapsen osallisuutta arjen vastavuoroisissa tilanteissa. Mikäli arjessa lasta kiikutetaan paikasta toiseen kuin ”Jasonia” kuulematta ja kädestä vetäen, on myös kaikenlainen suunnitelmallinen reflektoiva tuumailu keinotekoista ja lasta ahdistavaa.
Silti kysytään: miksi lapsi ei halua puhua minulle, kun varaan ja suunnittelen hänelle yksilöllistä aikaa?
Arjen rakenteet ovat pohja vuorovaikutukselle. Niiden suunnitteluun ja suunnitelmalliseen toteutukseen täytyy varata aikaa. Näkisin, että suunnitelmallisuuden kautta asioita tehdään määrällisesti vähemmän, koska pukemisille ja ruokailuille varataan niille kuuluva aika.
Suunnitelmallisuuden kautta keskitytään olennaisiin asioihin, joiden kautta toteutuu lapsen osallisuus, kuuleminen ja vaikuttamisen mahdollisuudet. Oleellista on hahmottaa, paljonko arkeen perushoitoa sisältyy ja millaista se on. Onko arjessa holtittomia joukkosiirtymiä vessaan? Miten lapset käyttäytyvät ja mikä on henkilökunnan tapa kommunikoida? Mitä lapset ajattelevat näistä tilanteista?
Kehittämiskohteiden määrittelyn jälkeen etsitään yhdessäjoustavia ratkaisuja: kaikkien ei tarvitse mennä samaan aikaan vessaan –lapsen on hyvä opetella ilmaisemaan hätäänsä, ja käymään kun siihen on tarve. Lapsiryhmän jakaminen lisää tilanteiden pedagogisuutta: pukemaan mennään pareittain, ruokailu voidaan porrastaa niin, että kaikki ehtivät kertoa paljonko mitäkin syövät ja laitetaanko kastike viereen vai päälle. Aikuinen opettaa kauniita käytöstapoja ja pitää yllä soveliasta keskustelua, pitkittämättä tilanteita liikaa kehitystasoon nähden. Kaikki syövät sen minkä syövät, eikä syömisen määrällä ja näkkileivän saamisella ole mitään tekemistä keskenään. Onnistumiset ja rohkeat kokeilut saavat aikuisen kasvot hymyyn ja tsemppipeukun pystyyn.
Jaettu pedagoginen vastuu näkyy perushoidon merkityksen ymmärtämisessä. Lapsen kunnioittaminen ja osallisuus ovatperushoidossa tilannesidonnaisuutta ja yksilöllisyyttä. Sensitiivinen aikuinen ymmärtää, ettei kaikilta lapsilta voida vaatia samoja ikäsidonnaisia asioita, eikä samalta lapseltakaan voida aina vaatia samaa suoritustasoa. Perushoidossa pelkän osaamisen asettaminen tavoitteeksi tekee siitä pahimmillaan kiusaamista. Kasvattajan tärkein tehtävä on opettaa lapselle omasta hyvinvoinnista huolehtimista sekä itsensä myötätuntoista kohtaamista. Onhan niin, ettei aikuisenkaan pitäisi väsyneenä ja nälkäisenä vaatia itseltään maratontason urheilusuoritusta, vaan kohdata itsensä lempeän arvostavasti.
Mikä sitten kiristää perushoidossa hermoja ja saa tilanteet tuntumaan Volgan lautan vetämiseltä lasten hyppiessä ovista ja ikkunoista? Oman kokemukseni mukaan henkilökunnan ”väärä sijoittuminen”, uskomaton kiireen tuntu, henkilöstön poissaolot ja suuret lapsiryhmät. Tiimeissä saattaa olla keskinäistä eripuraa ja työskentely äityy epäammatilliseksi. Arjen jatkuvaa muutosta ei hyväksytä eikä siihen lähdetä hakemaan ratkaisuja. Tämä näkyy supersensitiivisyyttä vaativassa perushoidossa. Lapsilta vaaditaan itsenäisyyttä ja omatoimisuutta tiukoin sanankääntein.
Teemme näiden reunaehtojen sisällä maailman vapainta työtä.Tämä tarkoitta8a, että jokainen tiimi on vapaa suunnittelemaan toimintaresurssinsa niin, että se palvelee lapsen hyvinvointia.
Tiedän tekstiä kirjoittaessani, että lause aiheuttaa puhinaa. Olosuhteista huolimatta fakta on, että jokaisella tiimillä on mahdollisuus suunnitella työnsä mahdollisimman hyvin –tai toteuttaa sitä mahdollisimman vähällä ratkaisukeskeisyydellä. Resurssiongelmaa emme aina saa korjattua, mutta asenne on tiimin korvien välissä.
Tiimityön saumattomuus lisää myönteisyyttä ja sitoutumista toimintaan. Kekseliäisyys ja ratkaisukeskeisyys vähentävät negatiivisuutta. Sen ainoa vaade on, että kaikki lähtevät mukaan.
Tiimin tulee puhua auki se, mikä on joustavuuden ja periksi antamisen ero.
Aikuiset olettavat, että heidän tulee toimia vaativasti (joustamattomasti) eikä liiallinen hellämielisyys ole hyväksi lapsen kasvun ja kehityksen kannalta. Heräsin itsekin kyseiseen asiaan oman lapseni kohdalla ja juuri joustamisen ja periksi antamisen filosofia kiristää usein aikuisten keskinäistä vuorovaikutusta.
Kun sovimme, mitä lapselta ei tule koskaan vaatia, säilyy toimintakulttuuri vasun
mukaisena.
Väitän, että jokaisessa työntekijässä on sisällä se myötätuntoinen, halaava aikuinen, joka näkee lapsen tarpeet. Se vain hautautuu kiireen alle. Jos vain kaivetaan se taas esiin ja katsotaan mitä tapahtuu. Kun antaa itsensä tuntea helliä tunteita, voi toinenkin tehdä samoin.
Kirsi-Marja Heikkinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti