Varhaiskasvatuksen arjessa palataan tiimitasolla liian harvoin hoitoa, kasvatusta ja opetusta ohjaaviin asiakirjoihin ja niiden tavoitteisiin. Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen keskeisin arvo on lapsen ihmisarvo. Siihen liittyy yleisperiaate lapsen edun turvaamisesta ja lapsen mielipiteen kuulemisesta. Karkeasti ottaen lapsen etu ja kuuleminen nähdään usein tapahtuvan kapeasti lastenkokouksien ja toimintatuokioiden kautta. Varsin usein unohdetaan perushoito tekijänä, johon lapsen itsensä tulee olla vahvasti osallinen. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa puhutaan lapsen itsenäisyyden ja omatoimisuuden tavoitteesta: ”Lapsi edellytystensä mukaisesti kykenee huolehtimaan itsestään ja läheisistään sekä tekemään elämäänsä koskevia päätöksiä ja valintoja”. Perushoidon lähikehityksen vyöhykkeeseen on mahdollista saada enemmän positiivisia asioita, mikäli näkemys perushoidosta ja sen toimintakulttuurista muuttuu.
Perushoito nähdään lapsen kasvun kannalta merkityksellisenä, mutta sen johtohahmo on vahvasti aikuinen. Perushoidon
suunnitteluun käytetään silti hyvin vähän suunnitteluaikaa, koska sen nähdään toteutuvan
ajassa ja paikassa samalla tavalla. Arjen perushoitotilanteet etenevät kuin
juna, eikä niihin panosteta syksyn alkaessa yhtä paljon kuin lauluhetkien
suunnitteluun. Perushoitotilanteet muodostuvat herkästi kiireisiksi, eikä lasta
ei ehditä tukemaan tai kohtaamaan yksilöllisesti. Päivät suunnitellaan liian
täyteen rauhallisia pukemisia ja ruokailuja huomioimatta, jolloin niille jää
liian vähän aikaa –ja arvoa. Arki on kokonaisuus, jossa laadukas toimintatuokio
ei paikkaa heikosti toteutettuja perushoidon hetkiä.
Varhaiskasvatuksen tavoitteena on hyvinvoiva lapsi, jossa
hoiva, kasvatus ja opetus muodostavat kokonaisuuden. Mieluummin puhuisin niiden
limittymisestä toisiinsa. Hoiva ja opetus kulkevat sitä tiukemmin käsi kädessä,
mitä pienempi lapsi on. Tilanteet vaativat aikaa ja aikuisen havainnointia;
mitä lapsi harjoittelee, mitä hän on oppimassa tai millaista kannustusta hän
tarvitsee. Aikuiselta vaaditaan
sensitiivisyyttä: kykyä nähdä, milloin lapsi ei jaksa, vaikka osaisi.
Pedagogiikasta johdettuja keinoja löytää tapoja, joilla auttaa lasta oppimaan
ja huolehtimaan itsestään. Kiireestä ja suunnittelemattomuudesta johtuen
perushoito koetaan usein raskaana ja siihen liittyy vahvoja negatiivisia
latauksia. Koska aikaa ei ole, herättävät syöminen ja pukeminen karun aikuisen vaatimaan
väsyneeltä lapselta sukkalukkoa tai omatoimista syömistä. Perushoitoon liittyy
yllättävän vähän huumoria, hassuttelua ja rauhallista jutustelua. Liikaa
aikuisen ahdistusta siitä, mitä kaikkea lapsen pitää osata tai paljonko hänen
tulee syödä ja nukkua. Perushoidon tilanteet nostavat kasvattajissa herkästi esille
”patologisen hoivavietin”, jossa päiväunien nukkuminen tai tietyn määrän
syöminen saavat aikaan suuret mittasuhteet. Tätä kautta tilanteisiin latautuu
ahdistusta ja vääränlaisia odotuksia, jolloin tavoitteena ei ole lapsen
hyvinvointi vaan aikuisen lapselle asettamat ”hyvinvoinnin tavoitteet”.
Perushoitoon liittyvät toiminnan tavoitteet, arvot ja eettinen toiminta tulee
avata joka syksy uudelleen. Niiden ei tule toteutua joka syksy samalla
tyylillä.
Toimintojen kehittäminen on pienten asioiden
huomioimista. Kun eteinen rauhoitetaan pukemiselle, ovat ovet kiinni ja muut
lapset leikkimässä toimintahuoneissa. Näin fyysisellä ympäristöllä tuetaan
kaikkien lasten toimintakykyä. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka kuulee, paljonko
hän haluaa syödä, onko ulkona villapaidassa liian kuuma ja väsyttääkö tänään
yhtä paljon kuin eilen. Lasten kanssa voidaan yhdessä pukemisen lomassa pohtia,
millainen sää on ja millaisen vaatetusta tänään tarvitaan.
Kirsi-Marja Heikkinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti