Lapsi osallisena arjen kaikissa hetkissä: kohtaaminen perushoidossa osa 2

Perushoidossa toteutuu tutkitusti vähiten lapsen osallisuus ja sitoutuminen toimintaan. (Jyrki Reunamo, 2010) Nykyään puhutaan paljon reflektoivasta kuuntelusta ja lapsen kanssa suunnitelmallisesta tuumailusta. Tässä on kyse pysähtymisestä, kuulemisesta ja läsnäolosta, joka mielestäni on osallisuuden ja sitoutumisen vastakappale. Toivoisin, että lapsiryhmässäpysähdyttäisiin ensimmäisenä tarkastelemaan perushoidontilanteita: miten kuulemme ja kohtaamme lasta arjessa. Arjen läsnä oleva ja kuuleva vuorovaikutus ovat vahva pohja reflektiiviselle ajattelulle. Perushoito on upea tilaisuus kohdata;kysyä mitä kuuluu ja samalla tukea lapsen osallisuutta arjen vastavuoroisissa tilanteissa. Mikäli arjessa lasta kiikutetaan paikasta toiseen kuin ”Jasonia” kuulematta ja kädestä vetäen, on myös kaikenlainen suunnitelmallinen reflektoiva tuumailu keinotekoista ja lasta ahdistavaa. 

Silti kysytään: miksi lapsi ei halua puhua minulle, kun varaan ja suunnittelen hänelle yksilöllistä aikaa? 

Arjen rakenteet ovat pohja vuorovaikutukselle. Niiden suunnitteluun ja suunnitelmalliseen toteutukseen täytyy varata aikaa. Näkisin, että suunnitelmallisuuden kautta asioita tehdään määrällisesti vähemmän, koska pukemisille ja ruokailuille varataan niille kuuluva aika. 

Suunnitelmallisuuden kautta keskitytään olennaisiin asioihin, joiden kautta toteutuu lapsen osallisuus, kuuleminen ja vaikuttamisen mahdollisuudet. Oleellista on hahmottaa, paljonko arkeen perushoitoa sisältyy ja millaista se on. Onko arjessa holtittomia joukkosiirtymiä vessaan? Miten lapset käyttäytyvät ja mikä on henkilökunnan tapa kommunikoida? Mitä lapset ajattelevat näistä tilanteista? 

Kehittämiskohteiden määrittelyn jälkeen etsitään yhdessäjoustavia ratkaisuja: kaikkien ei tarvitse mennä samaan aikaan vessaan –lapsen on hyvä opetella ilmaisemaan hätäänsä, ja käymään kun siihen on tarve. Lapsiryhmän jakaminen lisää tilanteiden pedagogisuutta: pukemaan mennään pareittain, ruokailu voidaan porrastaa niin, että kaikki ehtivät kertoa paljonko mitäkin syövät ja laitetaanko kastike viereen vai päälle. Aikuinen opettaa kauniita käytöstapoja ja pitää yllä soveliasta keskustelua, pitkittämättä tilanteita liikaa kehitystasoon nähden. Kaikki syövät sen minkä syövät, eikä syömisen määrällä ja näkkileivän saamisella ole mitään tekemistä keskenään. Onnistumiset ja rohkeat kokeilut saavat aikuisen kasvot hymyyn ja tsemppipeukun pystyyn. 

Jaettu pedagoginen vastuu näkyy perushoidon merkityksen ymmärtämisessä. Lapsen kunnioittaminen ja osallisuus ovatperushoidossa tilannesidonnaisuutta ja yksilöllisyyttä. Sensitiivinen aikuinen ymmärtää, ettei kaikilta lapsilta voida vaatia samoja ikäsidonnaisia asioita, eikä samalta lapseltakaan voida aina vaatia samaa suoritustasoa. Perushoidossa pelkän osaamisen asettaminen tavoitteeksi tekee siitä pahimmillaan kiusaamista. Kasvattajan tärkein tehtävä on opettaa lapselle omasta hyvinvoinnista huolehtimista sekä itsensä myötätuntoista kohtaamista. Onhan niin, ettei aikuisenkaan pitäisi väsyneenä ja nälkäisenä vaatia itseltään maratontason urheilusuoritusta, vaan kohdata itsensä lempeän arvostavasti.

Mikä sitten kiristää perushoidossa hermoja ja saa tilanteet tuntumaan Volgan lautan vetämiseltä lasten hyppiessä ovista ja ikkunoista? Oman kokemukseni mukaan henkilökunnan ”väärä sijoittuminen”, uskomaton kiireen tuntu, henkilöstön poissaolot ja suuret lapsiryhmät. Tiimeissä saattaa olla keskinäistä eripuraa ja työskentely äityy epäammatilliseksi. Arjen jatkuvaa muutosta ei hyväksytä eikä siihen lähdetä hakemaan ratkaisuja. Tämä näkyy supersensitiivisyyttä vaativassa perushoidossa. Lapsilta vaaditaan itsenäisyyttä ja omatoimisuutta tiukoin sanankääntein.

Teemme näiden reunaehtojen sisällä maailman vapainta työtä.Tämä tarkoitta8a, että jokainen tiimi on vapaa suunnittelemaan toimintaresurssinsa niin, että se palvelee lapsen hyvinvointia. 

Tiedän tekstiä kirjoittaessani, että lause aiheuttaa puhinaa. Olosuhteista huolimatta fakta on, että jokaisella tiimillä on mahdollisuus suunnitella työnsä mahdollisimman hyvin –tai toteuttaa sitä mahdollisimman vähällä ratkaisukeskeisyydellä. Resurssiongelmaa emme aina saa korjattua, mutta asenne on tiimin korvien välissä. 

Tiimityön saumattomuus lisää myönteisyyttä ja sitoutumista toimintaan. Kekseliäisyys ja ratkaisukeskeisyys vähentävät negatiivisuutta. Sen ainoa vaade on, että kaikki lähtevät mukaan.

Tiimin tulee puhua auki se, mikä on joustavuuden ja periksi antamisen ero. 

Aikuiset olettavat, että heidän tulee toimia vaativasti (joustamattomasti) eikä liiallinen hellämielisyys ole hyväksi lapsen kasvun ja kehityksen kannalta. Heräsin itsekin kyseiseen asiaan oman lapseni kohdalla ja juuri joustamisen ja periksi antamisen filosofia kiristää usein aikuisten keskinäistä vuorovaikutusta. 

Kun sovimme, mitä lapselta ei tule koskaan vaatia, säilyy toimintakulttuuri vasun 

mukaisena.

 Väitän, että jokaisessa työntekijässä on sisällä se myötätuntoinen, halaava aikuinen, joka näkee lapsen tarpeet. Se vain hautautuu kiireen alle. Jos vain kaivetaan se taas esiin ja katsotaan mitä tapahtuu. Kun antaa itsensä tuntea helliä tunteita, voi toinenkin tehdä samoin. 

Kirsi-Marja Heikkinen

Lapsi osallisena arjen kaikissa hetkissä: kohtaaminen perushoidossa osa 1

Varhaiskasvatuksen arjessa palataan tiimitasolla liian harvoin hoitoa, kasvatusta ja opetusta ohjaaviin asiakirjoihin ja niiden tavoitteisiin. Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen keskeisin arvo on lapsen ihmisarvo. Siihen liittyy yleisperiaate lapsen edun turvaamisesta ja lapsen mielipiteen kuulemisesta. Karkeasti ottaen lapsen etu ja kuuleminen nähdään usein tapahtuvan kapeasti lastenkokouksien ja toimintatuokioiden kautta. Varsin usein unohdetaan perushoito tekijänä, johon lapsen itsensä tulee olla vahvasti osallinen. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa puhutaan lapsen itsenäisyyden ja omatoimisuuden tavoitteesta: ”Lapsi edellytystensä mukaisesti kykenee huolehtimaan itsestään ja läheisistään sekä tekemään elämäänsä koskevia päätöksiä ja valintoja”. Perushoidon lähikehityksen vyöhykkeeseen on mahdollista saada enemmän positiivisia asioita, mikäli näkemys perushoidosta ja sen toimintakulttuurista muuttuu.

Perushoito nähdään lapsen kasvun kannalta merkityksellisenä, mutta sen johtohahmo on vahvasti aikuinen. Perushoidon suunnitteluun käytetään silti hyvin vähän suunnitteluaikaa, koska sen nähdään toteutuvan ajassa ja paikassa samalla tavalla. Arjen perushoitotilanteet etenevät kuin juna, eikä niihin panosteta syksyn alkaessa yhtä paljon kuin lauluhetkien suunnitteluun. Perushoitotilanteet muodostuvat herkästi kiireisiksi, eikä lasta ei ehditä tukemaan tai kohtaamaan yksilöllisesti. Päivät suunnitellaan liian täyteen rauhallisia pukemisia ja ruokailuja huomioimatta, jolloin niille jää liian vähän aikaa –ja arvoa. Arki on kokonaisuus, jossa laadukas toimintatuokio ei paikkaa heikosti toteutettuja perushoidon hetkiä.  

Varhaiskasvatuksen tavoitteena on hyvinvoiva lapsi, jossa hoiva, kasvatus ja opetus muodostavat kokonaisuuden. Mieluummin puhuisin niiden limittymisestä toisiinsa. Hoiva ja opetus kulkevat sitä tiukemmin käsi kädessä, mitä pienempi lapsi on. Tilanteet vaativat aikaa ja aikuisen havainnointia; mitä lapsi harjoittelee, mitä hän on oppimassa tai millaista kannustusta hän tarvitsee.  Aikuiselta vaaditaan sensitiivisyyttä: kykyä nähdä, milloin lapsi ei jaksa, vaikka osaisi. Pedagogiikasta johdettuja keinoja löytää tapoja, joilla auttaa lasta oppimaan ja huolehtimaan itsestään. Kiireestä ja suunnittelemattomuudesta johtuen perushoito koetaan usein raskaana ja siihen liittyy vahvoja negatiivisia latauksia. Koska aikaa ei ole, herättävät syöminen ja pukeminen karun aikuisen vaatimaan väsyneeltä lapselta sukkalukkoa tai omatoimista syömistä. Perushoitoon liittyy yllättävän vähän huumoria, hassuttelua ja rauhallista jutustelua. Liikaa aikuisen ahdistusta siitä, mitä kaikkea lapsen pitää osata tai paljonko hänen tulee syödä ja nukkua. Perushoidon tilanteet nostavat kasvattajissa herkästi esille ”patologisen hoivavietin”, jossa päiväunien nukkuminen tai tietyn määrän syöminen saavat aikaan suuret mittasuhteet. Tätä kautta tilanteisiin latautuu ahdistusta ja vääränlaisia odotuksia, jolloin tavoitteena ei ole lapsen hyvinvointi vaan aikuisen lapselle asettamat ”hyvinvoinnin tavoitteet”. Perushoitoon liittyvät toiminnan tavoitteet, arvot ja eettinen toiminta tulee avata joka syksy uudelleen. Niiden ei tule toteutua joka syksy samalla tyylillä.

Toimintojen kehittäminen on pienten asioiden huomioimista. Kun eteinen rauhoitetaan pukemiselle, ovat ovet kiinni ja muut lapset leikkimässä toimintahuoneissa. Näin fyysisellä ympäristöllä tuetaan kaikkien lasten toimintakykyä. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka kuulee, paljonko hän haluaa syödä, onko ulkona villapaidassa liian kuuma ja väsyttääkö tänään yhtä paljon kuin eilen. Lasten kanssa voidaan yhdessä pukemisen lomassa pohtia, millainen sää on ja millaisen vaatetusta tänään tarvitaan.  

Lepohetken aloituksessa ovat kaikki kasvattajat paikalla, koska yksi henkilö ei voi vastata kaikkien silitystarpeisiin sadun lukemisen lomassa. Lapsi tarvitsee turvaa, läheisyyttä ja aikuista. Kaikki eivät tätä saa kotona. Lapset voivat vuorollaan valita satuja ja musiikkia lepohetkelle. On lasta arvostava käytäntö lukea kirja ja nousta levolta ylös säädyllisen ajan jälkeen. Omassa yksikössäni olemme tehneet periaatepäätöksen, jonka mukaan sadun kuunneltuaan hereillä olevat nousevat leikkimään. Valvovia lapsia hoidetaan tiimien kesken yhteisvastuullisesti ja heille järjestetään mahdollisuuksia hiljaisiin leikkeihin tai ulkoiluun. Kaikessa edellä tulee olla myötätuntoinen kohtaaminen ja lapsen etu. Mikäli oppiminen nähdään tuokioissa, jää suuri osa oppimistilanteista hyödyntämättä ja tärkeät havainnot tekemättä

Kirsi-Marja Heikkinen