”Ryhmässämme työparini aloitti jokin aika sitten
pienryhmän kanssa lautapelin tekemisen .
Ryhmässämme lapset ovat tuoneet useasti esiin toiveita pelin rakentamisesta ja
heidän keskusteluissaan on käynyt esiin erilaiset pelistrategiat ja unelmien
pelit, joten aloitimme omien pelien suunnittelun ja toteutuksen. Tuolla
pienryhmäkerralla lapset tekivät suunnitelman lautapelistään; millainen
pelipohja, miten edetään, mikä on pelin tarkoitus ja tavoite. Suunnitelmat kirjattiin
ylös ja lapset piirsivät omia suunnitelmia lisäksi. Tänään hyppäsin tuon
pienryhmän matkaan. En tiennyt mitä edellisellä kerralla oli suunniteltu, mutta
sain lasten toimesta siihen erittäin hyvän ohjauksen. Neljän lapsen
pienryhmästä näkyi myös muuta; eräs lapsista otti selkeästi johtajan roolin ja
jakoi työtehtäviä organisoidusti. Hän ohjasi minut tekemään lähtöpaikkaa
pelilaudalle ja luetteli kirjaimet, jotka minun piti pelilautaan jäljentää:
S-A-R-T. ”Niin siinä kuuluu lukea”, ja niin siinä luki.”
Oppiva yhteisö on se viitekehys, missä me aikuiset ja lapset toimimme
varhaiskasvatuksessa (Varhaiskasvatusuunnitelman perusteet, 2018). Oppivan
yhteisön idealle perustuu yhteinen toimintakulttuurimme; jota henkilöstö, lapset,
huoltajat ja muut yhteistyökumppanit rakentavat (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet
2016, 8; Ahonen 2017, 9). Oppivassa yhteisössä kaikki oppivat toisiltaan,
lapset aikuisilta ja toisinpäin.
Huomaan kuitenkin, että lähdemme harvoin tilanteisiin niin, että tieto
ja taito toiminnasta voisi olla lapsilla. Aikuinen, mentori, tulee harvoin
tilanteeseen toiminnan kohteena. Ahonen & Roos (2019) puhuvat
laumapedagogiikasta, jossa aikuislähtöisyys toiminnassa näkyy
etukäteissuunnittelussa. Aikuinen on se, joka puhuu eniten. Tuolloin lasten oivalluksille ja spontaanille
yhteiselle kehittämiselle on vain vähän tilaa.
Lapsi on aktiivinen toimija. Toimijuus näkyy esimerkiksi yksilöllisinä kokemuksina, jossa lapsi on
saanut osallistua ja vaikuttaa osana yhteisöä. Toimijuus on lapsen vastavuoroista
suhdetta yhteisöön ja sen toimintaan. Lapsen osallisuus arkeen ja elämään tukee
tätä toimijuutta ja on vasun ydin. Oppivassa yhteisössä kukaan ei ole toistaan
korkeamassa asemassa, vaan kaikki ovat yhtä arvokkaita ja oppimassa. Varhaiskasvattajalta
osallisuuden tukeminen vaatii sensitiivistä vuorovaikutusta, jonka kautta hän tukee
lapsen osallisuutta; arvostavaa kohtaamista, lasten ajatusten kuulemista ja aloitteisiin
vastaamista.
Varhaiskasvatuksessa aikuisen rooli
on kuitenkin duaalinen; aikuinen mahdollistaa lapsen osallisuuden, mutta aikuinen
määrittää myös, mikä lapselle on hyväksi. Tässä tulee esiin varhaiskasvatuksen
hauras ja eettinen näkökulma: aikuisen ohjaus on aina vallankäyttöä ja sen
tulee olla tietoista ja pyrkiä lapsen hyvään. Ryhmän ja yhteisön arvokeskustelu
on tässä avainasemassa. Mitä me sallimme ja mistä sanoudumme irti. Millaisia
lapsia haluamme kasvattaa?
Aikuinen on avain lapsen
osallisuuteen mutta avain myös lapsen hyvinvointiin, kasvuun ja kehitykseen.
Lasta osallistava aikuinen ei toimi väärin. Lapsen kaikkia toiveita ja
vaatimuksia toteuttava aikuinen ei toimi lapsen edun ja hyvinvoinnin
mukaisesti. Tässä on selkeä ero, joka jokaisen kasvattajan tulisi osata
erottaa.
Mitä tuolla pienryhmäkerralla tapahtui? Lasten sitoutumisenaste oli
todella korkea, samoin motivaatio. Oppimismotivaatioon vaikuttaa suoraan
opittavan tilanteen konteksti ja oppijan toiminta tilanteessa. Lasten toimijuus
ja osallisuus oli vahvaa, he saivat käyttää mielikuvitusta ja tehdä luovia
ratkaisua, ohjata ja hallita tilannetta, joka motivoi ja sitoutti heitä
työskentelyyn.
Ihanaa talvilomaviikkoa,
Heidi & Kirsi-Marja
