"tsiigaa mun pofoo"

Meillä täällä Keravalla, Keravanjoen päiväkodissa pedanet otettiin käyttöön esiopetusryhmäämme syksyllä 2018 heti kun esiopetus alkoi elokuussa. Aluksi loimme lapsille omat portfoliot, opettelimme pedanetin käyttämistä ja loimme ryhmämme blogin. Blogia olemme julkaisseet kerran viikossa tähän päivään asti ja lasten kuvia ja videoita lisäsimme yhdessä lasten kanssa kahden kesken muutaman kerran kuukaudessa. Olemme luoneet ryhmämme ipadeihin lapsille omat kansiot, johon siirrämme heille tärkeät kuvat/videot.

Marraskuussa 2018 eräänä perjantaina jakauduimme kolmeen ryhmään eskarilaisten kanssa. Ryhmissä lapset saivat esitellä omaa portfoliota ja kertoa heille tärkeimmistä kuvista/videoista mitä siihen asti oli julkaistu. Lapsia jännitti ja aikuinen pysyi vierellä antaen tukea. Aikuinen auttoi esittämällä erilaisia kysymyksiä. ”Kuka kuvassa on, missä tämä kuva on otettu ja miltä sinusta tuntui, kun tämä kuva otettiin.”

Ennen joululomalle lähdettyämme oli eskarilaiset rohkaistuneet ja alkaneet pyytää aikuisia ottamaan kuvan heille tärkeistä hetkistä. Myös lapset itse olivat alkaneet ottaa kuvia ja siirtämään ne itse ipadeilla oleviin omiin kansioihin.

Nyt keväällä 2019 olemme tähän päivään asti pitäneet pofo-viikon, joka tarkoittaa sitä, että jokainen lapsi pääsee yhdessä aikuisen kanssa rauhallisessa tilassa katsomaan ja valitsemaan omista kuvista ne tärkeät muistot ja tallentamaan ne omaan pedanetin portfolioon. Tämän viikon aikana keskitymme pelkästään pedanetin käyttämiseen. Lapset pääsevät itse kirjoittamaan ja julkaisemaan kuvat/videot.

Maaliskuussa 2019 pidimme tsiigaa mun pofoo-viikon. Lapset saivat valita yhden kuvan tai videon, jonka he halusivat esitellä ruokapiirissä koko ryhmälle. Toteutimme tätä kokonaisen viikon ajan. Nyt eskarilainen oli kerännyt rohkeutta niin paljon, että koko ryhmän edessä näytettiin älytaululta yhdessä aikuisen kanssa oma tärkeä muisto. Kuvia ja videoita oli paljon erilaisia. Toiset halusivat näyttää asioita mitä päiväkodissa oltiin tehty ja opittu ja toiset halusivat näyttää muille kotoa lisätyn muiston esimerkiksi kesälomasta perheen terveiset-kansiosta. Aikuinen auttoi jälleen kysymällä ”keitä kuvassa on, missä tämä kuva on otettu ja mitä teitte tässä kuvassa.” Kun esittelyt oli tehty, antoi koko ryhmä aplodit. Seuraavaksi kaverit pääsivät kysymään kuvasta/videosta ja antamaan positiivisia ajatuksia.

Näin vuoden pedanetin käyttämisen jälkeen huomaa kuinka tärkeä oma kansio pedanetissa on lapsille. Syksyllä aikaisemmin lapsia muistuteltiin tallentamaan muistoja, mutta nyt he haluavat itse tehdä sen. Tänä keväänä esiopetuksen päätyttyä, jokainen saa muistoksi vanhempien/muiden huoltajien profiiliin oman kansionsa ja ryhmän yhteisen kokonaisen vuoden blogikirjoitukset. 

”Kuvassa katsomme videota älytaululta ja 7-vuotias poika kertoo meille pyramideista ja palmuista.”

Emma Mäkinen

Keravanjoen Päiväkoti

Diggaa mun digimatkaa - toimivien käytänteiden metsästys osa 1

Digitaalisen portfoliotyöskentelyn blogit ovat käsitelleet paljon ryhmän arjen rakenteiden arviointia ja kehittämistä. Tämä johtuu siitä, että suurin haaste työskentelylle on henkilöstön mukaan ollut aika: sitä on liian vähän ja myös luopuminen perinteisistä rakenteista ja käytännöistä on vaikeaa.Työskentelymalli ei istu perinteiseen tiukan aikataulutettuun arkeen, jossa on paljon aikuisen ennalta suunnittelemia tuokioita ja siirtymiä toiminnoista toiseen saman aamu-tai iltapäivän aikana . Näissä rakenteissa portfoliotyöskentely on aikasyöppö ja ja muodostuu mahdottomaksi toteuttaa. Arjesta ei silloin löydy tarpeeksi aikaa lapsen kohtaamiselle tai lasten ideoille. Päälle liimaaminen tekee työskentelystä hätäistä, jolloin tavoitteeksi tulee  ”saada jokaiseen kansioon jotain”. Silloin aikuinen mielellään napsaisee kuvan ja taas mennään. Siksi haluamme jatkuvasti painottaa: ole läsnä, vähemmän on enemmän. Painakaa kameran nappia yhdessä. <3

Toisaalta pitää muistaa, että työskentely ei ota onnistuakseen, jos ryhmästä puuttuu selkeä arkistruktuuri, johon kaikki ovat sitoutuneet. Lapsen osallisuutta kannattelevassa arjessa täytyy olla selkeä rakenne, joka kuitenkin on tarpeeksi väljä lasten ideoille, aloitteille ja kiireettömälle työskentelylle. Arjen rakenteet täytyy luoda joustaviksi: käytännössä tämä tarkoittaa aamun ja iltapäivän selkeitä aikaikkunoita, joissa kukin toiminta tapahtuu pidempinä jatkumoina. Tähän pyritään minimoimalla siirtymät ja keskittymällä olennaiseen toimintaan pienryhmittäin. Arjesta voidaan karsia esimerkiksi aikaa vievät ”miniulkoilut”, jonka vastapainoksi pienryhmä saa kiireetöntä leikkiaikaa sisällä. Luulen, että liikuntakriteerit täyttyvät paremmin kunnon ulkoilulla, kuin tunnin hikisen pukemissession vaativalla puolen tunnin happihypyllä. 

Aikaa emme saa mistään lisää, mutta arjen aikaikkunoita voidaan muokata niin, ettei niissä tapahdu toimintoja vain tavan vuoksi. Kiireen tuntua voidaan  tasoittaa antamalla aikaa perustoiminnoille, kuten ruokailulle. Ruokailu ja välipala ovat ainutlaatuisia hetkiä, jolloin voit kohdata lapsen yksilöllisesti ja kuulla, mitä hänellä on mielessään. Ja ne hetket ovat aivan yhtä arvokkaita, elleivät vielä arvokkaampia, kuin ohjatut tuokiot. Miksi tuokioita arvostetaan niin paljon? Sitä voisi pohtia yksikkötasolla pedakokouksissa ja jokainen omissa tiimeissään. Miten saisimme arjesta eheämpää? Tehkää paljon miksi-kysymyksiä. Kyseenalaistakaa omaa toimintakulttuurianne ja miettikää, miksi teette sitä mitä teette? Rakenteita voi muuttaa!

Toinen työskentelyyn liittyvä vaikeus on sen merkityksen ja vaikuttavuuden näkeminen. Tästä syystä olemme blogeissa sekä koulutuksissa puhuneet siitä, mitä kaikkia laaja-alaisia taitoja portfoliotyöskentelyssä voi oppia. (Jos et usko, kurkkaa pedagoginen malli, joka on täytetty vaiheittain laaja-alaisilla taidoilla) Työskentelyyn ryhtyessä täytyy siis voida luottaa siihen, että se on vasun mukaista, tukee lapsen hyvinvointia, oppimista, kasvua ja kehitystä. Kannattaa lukaista Kati Rintakorven ajatuksia pedagogisen dokumentoinnin vaikutuksista ja arvioida miten tämä näkyy omassa lapsiryhmässä. Edellisessä blogissa linkki ja pari kirjavinkkiä. 

Joustava arki vaatii suunnitelmallisuutta, pedagogista osaamista,  tiimin hyvää vuorovaikutusta ja osaamisperustaista tehtävien jakoa tiimin jäsenten kesken. Unohtamatta lapsia. Tällöin ”saadaan aikaan” ehkä määrällisesti vähemmän eivätkä sisällöt välttämättä kohtaa vuodenaikoja tai muita perinteisiä reunaehtoja. Suunnitelmallisessa ja joustavassa arjessa päivän huippukohtia eivät ole aikuisen vetämät piirit tai askartelutuokiot, vaan päivä nähdään pedagogisena kokonaisuutena, jossa tapahtuu valtavasti oppimista.

Minulle tuli aikanaan ryhmään lapsi, joka tarvitsi erityistä tukea. Kysyin palaverissa ennen hoidonalkua, mitä kuntoutusta minun täytyy osata järjestää. Minulle vastattiin yksiselitteisesti, että laadukas varhaikasvatuksen arki on itsessään kuntouttavaa, joten siihen panostaminen yksittäisten kuntouttavien toimenpiteiden sijaan on ensiarvoiseen tärkeää. Tämä on paras neuvo mitä olen koskaan saanut ja annan sen neuvon edelleen eteenpäin. Rakastakaa arkea ja tehkää siitä hyvää, niin imelältä kuin se kuulostaakin 😊. 

Kirsi-Marja Heikkinen

Pedagoginen dokumentointi lapsiryhmässä: arjen kokonaisuuden hahmottaminen

Mikäli lapsi ottaa kuvan, tulostaa sen ja liimaa sen kansioon on kyse muiston tallentamisesta. Muisto itsessään on arvokas ja ainutlaatuinen, merkityksellinen lapselle ja perheelle.

Muistojen tallentamisen lisäksi voimme hyödyntää dokumentteja varhaiskasvatuksen suunnittelussa, kehittämisessä ja arvioinnissa.  Mikäli dokumentti muuttaa ympäröivää todellisuutta, muuttuu se pedagogiseksi dokumentoinniksi. Dokumenttien kautta voimme tarkastella ympäröivää todellisuutta ja nähdä: mitä meillä tapahtuu? Mitä olemme tehneet? Kuka on suunnitellut ja tehnyt? Mitä olemme tässä oppineet? Onko tämä lapsille merkityksellistä? Miten toteutusta voisi kehittää seuraavalla kerralle? Pedagogisessa dokumentoinnissa olennaista on se, onko dokumentilla vaikutusta ympäröivään todellisuuteen? Muuttaako se mitään?

Lapsen digitaalista portfoliota voidaan hyödytää pedagogisessa dokumentoinnissa. Se antaa meille arvokasta yksilötason tietoa siitä, mitä tapahtuu ja mitä tulevaisuudessa voisi tapahtua. Digitaalisella portfoliolla ja pedagogisella dokumentoinnilla on vahva tulevaisuusarvo: ne tähtäävät tulevaisuuten ja siihen, mitä jatkossa voi tapahtua. Se on täynnä mahdollisuuksia.

Pedagoginen dokumentointi mielletään usein kuvaamiseksi tai videoimiseksi, jotka ovat nopeita, helppoja  ja varsin autenttisia tapoja kuvata ympäröivää todellisuutta.  Vaikka yksittäiset dokumentit kertovat meille paljon, ne eivät välttämättä auta hahmottamaan arkea kokonaisuutena saati arvioimaan ja kehittämään toimintaa suunnitelmallisesti.

Ohessa idea Havunneulasten (ryhmän nimi muutettu) 3-5-vuotiaiden lasten ryhmästä Keravalta. Kuvassa on viikkotaulu, mutta se ei ole perinteinen toimintasuunnitelma. Taulukkoon on kirjattu toteunuteita ryhmän toiminnan sisältöjä oppimisen alueiden näkökulmasta. Tähän voidaan myös lisätä laaja-alaiset taidot: mitä harjoittelemme ja mitä opimme? Taulukkoa tarkastelemalla nähdään toiminnan kokonaisuus. Taulukko voidaan koota yhdessä lasten kanssa vaikka perjantaina. Samalla muistellaan mitä on opittu ja mitä ehdottomasti halutaan tehdä lisää ja mikä taas tuntui tosi vaikealta.

Taulukon kautta toteutetaan arviointia kaksi kertaa kuussa opettajaparin kanssa ja koko tiimin kanssa toimintaa arvioidaan kerran kuukaudessa. Arvioinnin seurauksena toiminnan sisältöjä muokataan paremmin lasten toiveita sekä lasten tarpeita vastaavaksi. Arvioinnin ja kehittämisen näkökulman lisäksi tulee huomioitua myös vanhempien osallisuus ja toiminnan sisällöistä tiedottaminen.

Lisää pedagogisesta dokumentoinnista:

Rintakorpi Kati, Vihmari-Henttonen Elsa, 2017 : Tää on meidän maailma! Pedagoginen dokumentointi varhaiskasvatuksessa. Lasten keskus.

Rintakorpi Kati, 2018: Varhaiskasvatuksen tallentamisesta kohti pedagogista dokumentointia. Väitöskirjatutkimus. Helsingin yliopisto.

https://www.edu.fi/yleissivistava_koulutus/varhaiskasvatus/vasu2017tukimateriaalit/pedagoginen_dokumentointi

Heikkinen Kirsi-Marja

Kajan Heidi 

Lapsi osallisena arjen kaikissa hetkissä: kohtaaminen perushoidossa osa 2

Perushoidossa toteutuu tutkitusti vähiten lapsen osallisuus ja sitoutuminen toimintaan. (Jyrki Reunamo, 2010) Nykyään puhutaan paljon reflektoivasta kuuntelusta ja lapsen kanssa suunnitelmallisesta tuumailusta. Tässä on kyse pysähtymisestä, kuulemisesta ja läsnäolosta, joka mielestäni on osallisuuden ja sitoutumisen vastakappale. Toivoisin, että lapsiryhmässäpysähdyttäisiin ensimmäisenä tarkastelemaan perushoidontilanteita: miten kuulemme ja kohtaamme lasta arjessa. Arjen läsnä oleva ja kuuleva vuorovaikutus ovat vahva pohja reflektiiviselle ajattelulle. Perushoito on upea tilaisuus kohdata;kysyä mitä kuuluu ja samalla tukea lapsen osallisuutta arjen vastavuoroisissa tilanteissa. Mikäli arjessa lasta kiikutetaan paikasta toiseen kuin ”Jasonia” kuulematta ja kädestä vetäen, on myös kaikenlainen suunnitelmallinen reflektoiva tuumailu keinotekoista ja lasta ahdistavaa. 

Silti kysytään: miksi lapsi ei halua puhua minulle, kun varaan ja suunnittelen hänelle yksilöllistä aikaa? 

Arjen rakenteet ovat pohja vuorovaikutukselle. Niiden suunnitteluun ja suunnitelmalliseen toteutukseen täytyy varata aikaa. Näkisin, että suunnitelmallisuuden kautta asioita tehdään määrällisesti vähemmän, koska pukemisille ja ruokailuille varataan niille kuuluva aika. 

Suunnitelmallisuuden kautta keskitytään olennaisiin asioihin, joiden kautta toteutuu lapsen osallisuus, kuuleminen ja vaikuttamisen mahdollisuudet. Oleellista on hahmottaa, paljonko arkeen perushoitoa sisältyy ja millaista se on. Onko arjessa holtittomia joukkosiirtymiä vessaan? Miten lapset käyttäytyvät ja mikä on henkilökunnan tapa kommunikoida? Mitä lapset ajattelevat näistä tilanteista? 

Kehittämiskohteiden määrittelyn jälkeen etsitään yhdessäjoustavia ratkaisuja: kaikkien ei tarvitse mennä samaan aikaan vessaan –lapsen on hyvä opetella ilmaisemaan hätäänsä, ja käymään kun siihen on tarve. Lapsiryhmän jakaminen lisää tilanteiden pedagogisuutta: pukemaan mennään pareittain, ruokailu voidaan porrastaa niin, että kaikki ehtivät kertoa paljonko mitäkin syövät ja laitetaanko kastike viereen vai päälle. Aikuinen opettaa kauniita käytöstapoja ja pitää yllä soveliasta keskustelua, pitkittämättä tilanteita liikaa kehitystasoon nähden. Kaikki syövät sen minkä syövät, eikä syömisen määrällä ja näkkileivän saamisella ole mitään tekemistä keskenään. Onnistumiset ja rohkeat kokeilut saavat aikuisen kasvot hymyyn ja tsemppipeukun pystyyn. 

Jaettu pedagoginen vastuu näkyy perushoidon merkityksen ymmärtämisessä. Lapsen kunnioittaminen ja osallisuus ovatperushoidossa tilannesidonnaisuutta ja yksilöllisyyttä. Sensitiivinen aikuinen ymmärtää, ettei kaikilta lapsilta voida vaatia samoja ikäsidonnaisia asioita, eikä samalta lapseltakaan voida aina vaatia samaa suoritustasoa. Perushoidossa pelkän osaamisen asettaminen tavoitteeksi tekee siitä pahimmillaan kiusaamista. Kasvattajan tärkein tehtävä on opettaa lapselle omasta hyvinvoinnista huolehtimista sekä itsensä myötätuntoista kohtaamista. Onhan niin, ettei aikuisenkaan pitäisi väsyneenä ja nälkäisenä vaatia itseltään maratontason urheilusuoritusta, vaan kohdata itsensä lempeän arvostavasti.

Mikä sitten kiristää perushoidossa hermoja ja saa tilanteet tuntumaan Volgan lautan vetämiseltä lasten hyppiessä ovista ja ikkunoista? Oman kokemukseni mukaan henkilökunnan ”väärä sijoittuminen”, uskomaton kiireen tuntu, henkilöstön poissaolot ja suuret lapsiryhmät. Tiimeissä saattaa olla keskinäistä eripuraa ja työskentely äityy epäammatilliseksi. Arjen jatkuvaa muutosta ei hyväksytä eikä siihen lähdetä hakemaan ratkaisuja. Tämä näkyy supersensitiivisyyttä vaativassa perushoidossa. Lapsilta vaaditaan itsenäisyyttä ja omatoimisuutta tiukoin sanankääntein.

Teemme näiden reunaehtojen sisällä maailman vapainta työtä.Tämä tarkoitta8a, että jokainen tiimi on vapaa suunnittelemaan toimintaresurssinsa niin, että se palvelee lapsen hyvinvointia. 

Tiedän tekstiä kirjoittaessani, että lause aiheuttaa puhinaa. Olosuhteista huolimatta fakta on, että jokaisella tiimillä on mahdollisuus suunnitella työnsä mahdollisimman hyvin –tai toteuttaa sitä mahdollisimman vähällä ratkaisukeskeisyydellä. Resurssiongelmaa emme aina saa korjattua, mutta asenne on tiimin korvien välissä. 

Tiimityön saumattomuus lisää myönteisyyttä ja sitoutumista toimintaan. Kekseliäisyys ja ratkaisukeskeisyys vähentävät negatiivisuutta. Sen ainoa vaade on, että kaikki lähtevät mukaan.

Tiimin tulee puhua auki se, mikä on joustavuuden ja periksi antamisen ero. 

Aikuiset olettavat, että heidän tulee toimia vaativasti (joustamattomasti) eikä liiallinen hellämielisyys ole hyväksi lapsen kasvun ja kehityksen kannalta. Heräsin itsekin kyseiseen asiaan oman lapseni kohdalla ja juuri joustamisen ja periksi antamisen filosofia kiristää usein aikuisten keskinäistä vuorovaikutusta. 

Kun sovimme, mitä lapselta ei tule koskaan vaatia, säilyy toimintakulttuuri vasun 

mukaisena.

 Väitän, että jokaisessa työntekijässä on sisällä se myötätuntoinen, halaava aikuinen, joka näkee lapsen tarpeet. Se vain hautautuu kiireen alle. Jos vain kaivetaan se taas esiin ja katsotaan mitä tapahtuu. Kun antaa itsensä tuntea helliä tunteita, voi toinenkin tehdä samoin. 

Kirsi-Marja Heikkinen

Lapsi osallisena arjen kaikissa hetkissä: kohtaaminen perushoidossa osa 1

Varhaiskasvatuksen arjessa palataan tiimitasolla liian harvoin hoitoa, kasvatusta ja opetusta ohjaaviin asiakirjoihin ja niiden tavoitteisiin. Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen keskeisin arvo on lapsen ihmisarvo. Siihen liittyy yleisperiaate lapsen edun turvaamisesta ja lapsen mielipiteen kuulemisesta. Karkeasti ottaen lapsen etu ja kuuleminen nähdään usein tapahtuvan kapeasti lastenkokouksien ja toimintatuokioiden kautta. Varsin usein unohdetaan perushoito tekijänä, johon lapsen itsensä tulee olla vahvasti osallinen. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa puhutaan lapsen itsenäisyyden ja omatoimisuuden tavoitteesta: ”Lapsi edellytystensä mukaisesti kykenee huolehtimaan itsestään ja läheisistään sekä tekemään elämäänsä koskevia päätöksiä ja valintoja”. Perushoidon lähikehityksen vyöhykkeeseen on mahdollista saada enemmän positiivisia asioita, mikäli näkemys perushoidosta ja sen toimintakulttuurista muuttuu.

Perushoito nähdään lapsen kasvun kannalta merkityksellisenä, mutta sen johtohahmo on vahvasti aikuinen. Perushoidon suunnitteluun käytetään silti hyvin vähän suunnitteluaikaa, koska sen nähdään toteutuvan ajassa ja paikassa samalla tavalla. Arjen perushoitotilanteet etenevät kuin juna, eikä niihin panosteta syksyn alkaessa yhtä paljon kuin lauluhetkien suunnitteluun. Perushoitotilanteet muodostuvat herkästi kiireisiksi, eikä lasta ei ehditä tukemaan tai kohtaamaan yksilöllisesti. Päivät suunnitellaan liian täyteen rauhallisia pukemisia ja ruokailuja huomioimatta, jolloin niille jää liian vähän aikaa –ja arvoa. Arki on kokonaisuus, jossa laadukas toimintatuokio ei paikkaa heikosti toteutettuja perushoidon hetkiä.  

Varhaiskasvatuksen tavoitteena on hyvinvoiva lapsi, jossa hoiva, kasvatus ja opetus muodostavat kokonaisuuden. Mieluummin puhuisin niiden limittymisestä toisiinsa. Hoiva ja opetus kulkevat sitä tiukemmin käsi kädessä, mitä pienempi lapsi on. Tilanteet vaativat aikaa ja aikuisen havainnointia; mitä lapsi harjoittelee, mitä hän on oppimassa tai millaista kannustusta hän tarvitsee.  Aikuiselta vaaditaan sensitiivisyyttä: kykyä nähdä, milloin lapsi ei jaksa, vaikka osaisi. Pedagogiikasta johdettuja keinoja löytää tapoja, joilla auttaa lasta oppimaan ja huolehtimaan itsestään. Kiireestä ja suunnittelemattomuudesta johtuen perushoito koetaan usein raskaana ja siihen liittyy vahvoja negatiivisia latauksia. Koska aikaa ei ole, herättävät syöminen ja pukeminen karun aikuisen vaatimaan väsyneeltä lapselta sukkalukkoa tai omatoimista syömistä. Perushoitoon liittyy yllättävän vähän huumoria, hassuttelua ja rauhallista jutustelua. Liikaa aikuisen ahdistusta siitä, mitä kaikkea lapsen pitää osata tai paljonko hänen tulee syödä ja nukkua. Perushoidon tilanteet nostavat kasvattajissa herkästi esille ”patologisen hoivavietin”, jossa päiväunien nukkuminen tai tietyn määrän syöminen saavat aikaan suuret mittasuhteet. Tätä kautta tilanteisiin latautuu ahdistusta ja vääränlaisia odotuksia, jolloin tavoitteena ei ole lapsen hyvinvointi vaan aikuisen lapselle asettamat ”hyvinvoinnin tavoitteet”. Perushoitoon liittyvät toiminnan tavoitteet, arvot ja eettinen toiminta tulee avata joka syksy uudelleen. Niiden ei tule toteutua joka syksy samalla tyylillä.

Toimintojen kehittäminen on pienten asioiden huomioimista. Kun eteinen rauhoitetaan pukemiselle, ovat ovet kiinni ja muut lapset leikkimässä toimintahuoneissa. Näin fyysisellä ympäristöllä tuetaan kaikkien lasten toimintakykyä. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka kuulee, paljonko hän haluaa syödä, onko ulkona villapaidassa liian kuuma ja väsyttääkö tänään yhtä paljon kuin eilen. Lasten kanssa voidaan yhdessä pukemisen lomassa pohtia, millainen sää on ja millaisen vaatetusta tänään tarvitaan.  

Lepohetken aloituksessa ovat kaikki kasvattajat paikalla, koska yksi henkilö ei voi vastata kaikkien silitystarpeisiin sadun lukemisen lomassa. Lapsi tarvitsee turvaa, läheisyyttä ja aikuista. Kaikki eivät tätä saa kotona. Lapset voivat vuorollaan valita satuja ja musiikkia lepohetkelle. On lasta arvostava käytäntö lukea kirja ja nousta levolta ylös säädyllisen ajan jälkeen. Omassa yksikössäni olemme tehneet periaatepäätöksen, jonka mukaan sadun kuunneltuaan hereillä olevat nousevat leikkimään. Valvovia lapsia hoidetaan tiimien kesken yhteisvastuullisesti ja heille järjestetään mahdollisuuksia hiljaisiin leikkeihin tai ulkoiluun. Kaikessa edellä tulee olla myötätuntoinen kohtaaminen ja lapsen etu. Mikäli oppiminen nähdään tuokioissa, jää suuri osa oppimistilanteista hyödyntämättä ja tärkeät havainnot tekemättä

Kirsi-Marja Heikkinen